Taustaa
Lasten ja nuorten tilanne on mennyt päiväkodeissa ja kouluilla viimeisen 10-15 vuoden aikana huomattavasti levottomampaan ja hallitsemattomampaan suuntaan. Voisiko tämä johtua jonkun neuraalisen tekijän huononemisesta tai rappeutumisesta lasten rakenteellisessa taustassa?
Tämä tuskin on selitys, koska kaikki mikä sitä rakentaa ja siihen vaikuttaa, on mennyt eteenpäin niin ravinnon kuin lääketieteen kehittymisenkin osalta. Kysymyksessä ovat enemmänkin vuorovaikutusilmiöt, perheiden lisääntynyt epävarmuus toimeentulostaan, siihen liittyvä tietynlainen ahdistus ja toisaalta vanhemmuuden kyvyn vajeet.
Vanhemmuus vie energiaa, vaatii aikaa ja usein pelikoneet ja herkuttelut korvaavatkin inhimillisen läsnäolon. Tästä taas seuraa se, että realiteettiperiaate suhteessa mielihyvään, kuten myös keskittyminen ja orientoituminen koulumaailmassa kärsivät.
Nykyään on hyvin tyypillistä, valitettavan tyypillistä, että ongelman kantajaksi valikoidaan lapsi, eikä niinkään se ympäristö, jonka varassa hän elää. Neurolääketieteellinen orientaatio, joka on nykyään liiaksi vallalla, olettaa oppilaan häiriön kantajaksi jonkin oletetun neurologisen tekijän vaikutuksen.
Kuten aiemmin mainittiin, ongelma on yleistynyt ja jos kohta 25-30 % oppilaista oirehtii ulospäin levottomasti, tai sisään päin vaipuen omiin maailmoihinsa, näin suuren prosenttiosuuden osalta kyse ei voi olla jostain neuroperäisestä rakennetekijästä vaan ongelma liittyy nimenomaan aikuisiin lasten ympärillä.
Risto Lappeteläinen on psykologin ja psykoterapeutin roolissaan aikuisten psykoterapioiden ohella tehnyt kauan myös lasten psykodynaamista, syväluotaavaa psykoterapiaa valtakunnallisesti merkittävän työnohjauksen tukemana. Hänelle on aina ollut merkityksellistä se, että se näkemys ja oivallus, joka syntyy psykoterapeuttisessa yhteydessä, voisi tarjota vastauksia siihen, miksi lapsi oirehtii, tekee niin kuin tekee, tai ei kykene toimimaan toivotulla tavalla. Tätä oivallusta olisi vietävä lasten kanssa työskentelevien aikuisten avuksi.
Tästä yhteistyöstä lasten terapeutin ja sidosryhmien kanssa on syntynyt lukuisia koulutuksia, joita Risto Lappeteläinen on pitänyt viimeisen vuosikymmenen aikana eri puolilla Suomea. Tässä yhteydessä halutaan nostaa esille erityisesti lasten psykoanalyytikko Matti Brummer, joka on hyvin pitkään toiminut työnohjaajana ja mentorina tässä prosessissa, miten psykoterapeuttinen tieto voidaan viedä sidosryhmien tasolle koulun arkeen. Myöhemmässä vaiheessa tueksi on tullut myös neurologisen näkökulman ja psykoanalyyttisen näkemyksen suuri yhdistäjä Johannes Lehtonen.
Oppilashuoltolaissa lähdetään liikkeelle siitä, että oppilasta tuetaan yksilöllisesti, mutta myös yhteisöllisesti. Tämä yhteisöllisyys ymmärretään hyvin monella tavalla ja se tuntuu vaihtelevan määrittelijän mukaan. Tähän epävakaaseen tilanteeseen Risto Lappeteläinen on kehittänyt ’Lasten ja nuorten psyykkisten ongelmien terapeuttinen ohjaaja’ -koulutuksen, joka kestää viikonloppuseminaareina perjantaista lauantaihin reilut puoli vuotta ja antaa mahdollisuudet toimia terapeuttisena yhteisöllisenä ohjaajana päiväkodeissa ja kouluissa.
Idea on se, että koulutettaville opetetaan teoriaa psykologian keskeisistä käsitteistä ja perusperiaatteista, psykologisesta kehityksestä ja siitä, miten minuus hahmottuu vuorovaikutuksessa, ei niinkään pelkän geneettisen koodin perusteella, vaan nimenomaan vuorovaikutuksessa vanhempien kanssa.
Tässä suhteessa aiemmin mainittu, tämän koulutushankkeen yksi taustatukija, emeritusprofessori Johannes Lehtonen on tehnyt todella ansiokasta työtä. Oppimiskäsitys tässä koulutuksessa nojaa siihen, että lapsen toimintakyky liittyy hyvin vahvasti hänen saamaansa vuorovaikutustukeen kotona, josta hän opettajan kanssa jatkaa. Mikäli lapsen hermostollinen tila kodin liian vähäisen, tai ylityydyttävän orientaation seurauksena on epävakaa ja hahmoton, ei lapsi luonnollisesti keskity koulussa ja alisuoriutuu. Häneltä voi puuttua aloitteellisuus ja kyky toimia todellisen kykytasonsa mukaan. Tässä on luonnollisesti kehityksellinen näkökulma, eli kaikki ne vuodet, joita lapsi on elänyt ennen kouluun tuloaan ja ennen sitä hetkeä, kun hänen tilannettaan arvioidaan. Mutta lapsen ympärillä vallitsee aina myös akuutti tilanne. Opettaja on useimmiten avun tarpeessa ja kuormittunut oireilevan lapsen kanssa, vanhemmat neuvottomia, ahdistuneita hekin ja yhteistyö koulun ja kodin välillä ei tältä pohjalta aina ole optimaalista.
Myös kouluyhteisö pitäisi saada tukemaan opettajaa, joka pyrkii olemaan tällaisen oppilaan tukena.
Lasten ja nuorten psyykkisten ongelmien terapeuttisen ohjaajan tehtävä on ottaa analyysiin opettajalapsi-suhde, vanhempien olemus, vaikutus lapseen ja yhteistyö opettajan ja vanhempien välillä ja koko yhteisöllinen tila, miten se optimoituu tai jopa haittaa joissain tilanteissa kyseisen lapsen jaksamista.
On erittäin reilua arvioida aikuiset akuutisti lapsen ympärillä ennen adhd-diagnoosia tai muita neurologisia oletuksia, jotka useimmiten eivät johda konkreettiseen apuun, vaan enemmänkin seurantaan ja lääkitykseen.
Tällöin varsinainen primaarisyy, eli vuorovaikutusmaailma aikuisten ja kyseisen lapsen välillä jää useimmiten täysin huomiotta ja lapsi kantaa yksin taakkaansa.
Lasten ja nuorten psyykkisten ongelmien terapeuttinen ohjaaja tulee koulutuksensa aikana tietämään paljon teoriasta, tärkeistä psykologian perusperiaatteista, kuntoutuksen peruslähtökohdista ja lainalaisuuksista. Lähtökohta on kuitenkin ensin optimoida aikuiset ja vasta viime vaiheessa mennä arvioimaan lapsen sisäistä maailmaa. Silloinkin kun siihen mahdollisesti suuntaudutaan, otetaan ensin huomioon tunnetekijät, ennen suoraa ja automaattista neurodiagnoosin antamista, mikä on valitettava nykyajan käytäntö liian usein.
Esille on noussut ensimmäisen koulutusryhmän kanssa myös se, että terapeuttisen ohjaajan on joskus syytä käydä kouluyhteisön ulkopuolella verkostoissa keskustelemassa sosiaalitoimen ja perheneuvoloiden kanssa. Verkostojen tehtävä voisi joissakin vanhemmuuden suuremmissa vajetilanteissa olla yhteistyössä terapeuttisen ohjaajan kanssa ja tässäkin terapeuttisella ohjaajalla on kykyä konsultoida ja valottaa, mikä lasta vaivaa ja mitkä toimet ja metodit ja struktuurit olisivat tarpeen, kunhan ensin on osattu vastata psykologian tärkeimpään kysymykseen, eli miksi. Miksi lapsi oirehtii?
Lasten ja nuorten psyykkisten ongelmien terapeuttinen ohjaaja -koulutus ei pyri kilpailemaan esimerkiksi nepsy-valmentajien kouluttautumisen kanssa, vaan pyrkii rehdisti täydentämään sitä.
Tämä onkin tullut huomatuksi myös nepsy-ohjaajien taholta, sillä keskustelu ja yhteydenotot ovat tuoneet esille vahvan näkökulman siihen suuntaan, ettei pelkkä neurokognitiivinen, tai neuropsykiatrinen näkökulma, autismi tai adhd-kirjoineen enää riitä, vaan pitää uskaltaa puhua ja kyetä analysoimaan inhimillistä vuorovaikutusta lapsen ympärillä.
Tähän terapeuttisen ohjaajan koulutus valmistaa ja tältä pohjalta tehdään merkityksellistä perustason työtä niiden lasten hyväksi, jotka eivät mene perheneuvoloihin tai lastenpsykiatrialle. Huomattavaa onkin, että suurin osa oireilijoista ei perheneuvoloita tarvitsekaan, kunhan vain osaamista ja näkemystä ilmiöiden ymmärtämiseen ja lapsen tukemiseen siltä pohjalta löytyy päiväkodin/koulun tai muun vastaavan lasten/nuorten kanssa työskentelevän yksikön perustasolta.
Risto Lappeteläinen
psykologi, psykoterapeutti